Onko meillä huominen?: Ympäristöfilosofia

YMPÄRISTÖONGELMA FILOSOFISENA ONGELMANA

Filosofinen tutkimus pohjautuu aina ongelman ilmenemiseen. Ympäristöfilosofia tutkii ihmisen ja luonnon keskinäisiä suhteita ja erityisesti ongelmia näissä suhteissa. Keskeisiä kysymyksiä ympäristöfilosofiassa ovatkin: Mitä on luonto? Mikä on ympäristöongelma? Miten ympäristöön tulisi suhtautua? Nyt tarkastelen yhtä tunnetuinta ympäristöfilosofista keskustelun aihetta – viimeisen ihmisen argumenttia.

Alkujaan argumentin on muotoillut Richard Routley ja se on muunnos niin sanotuista Robinson Crusoe argumenteista. Tämä viimeisen ihmisen argumentti kohdistuu hyvin perinteisen filosofisen kiistelyn ytimeen : onko olemassa ihmisestä tai muusta arvottajasta riippumattomia arvoja vai ovatko arvot olemassa arvottamisen seurauksena?

Kuva Pixabay

Tämä viimeisen ihmisen argumentti on kaikin puolin hyvin kinkkinen asetelma. Hetkeksi jopa artikkelia aiheesta lukiessani ajauduin epämukavuusalueelle törmätessäni kahden eri näkökulman kanssa vuorotellen vastakkain. Välittömästi aloin pohtia sitä onko moraalisesti hyväksyttävää tuhota ympäristö, jos olet lajisi ainoa edustaja sekä sitä, onko oikein tehdä ympäröivälle luonnolle sellainen tuho käytännössä ainoastaan itsekkäistä ja ehkä jopa hieman vihaisista lähtökohdista.

Tuhotessaan elollista luontoa viimeinen ihminen samalla tuhoaa niitä ominaisuuksia, joille me annamme arvoa, riippumatta siitä milloin nuo ominaisuudet esiintyvät. Ja juuri siksi tunnemme, että viimeinen ihminen tekee väärin. Tässä viimeisen ihmisen argumentin muodostuksessa lähtökohtana onkin tuo oletus siitä, että jokainen tai ainakin useimmat kokevat ja ajattelevat tämän viimeisen ihmisen toimivan väärin. Varsinaisesti siis kyseessä ei ole ongelma, sillä aisti ja tunne eivät vielä muodosta filosofista ongelmaa, vaan lähinnä filosofisen keskustelun.

Ydinkysymys onkin, onko ihmisolennolla oikeus tuhota maapallo, jos tietää oman lajin jo kadonneen ja kuolleen eikä ympärillä ole enää kuin luonto?¨

Kuva Pixabay

Yritin rationaalistaa tätä ja pohdin ihmisten eroavaisuuksia; toiset tarvitsevat lajinsa sosiaalista läsnäoloa ja sitten on myös pieni osuus niitä edustajia, jotka eivät tarvitse ollenkaan lajikontaktia – jos viimeinen ihminen olisikin tällainen tapaus , hänen ei tarvitsisi tuhota maapalloa ja koko elävää ympäristöä vaan pystyisi saamaan yhteyden luontoon ja elää sulassa sovussa kunnioittaen omaa lajiaan (=itseään) sekä ympäröiviä lajeja ja tällöin myös hänen oma moraali ja arvomaailmansa tukisivat päätöstä olla tuhoamatta elinympäristöä.

Tästä heräsikin pohdinta siitä, onko moraalisella hyväksynnällä merkitystä, jos edustaa yksin omaa lajiaan? Kukaan samanvertainen ei ole tuomitsemassa toimintaa, niin onko omalla moraalikäsitykselläkään enää tällöin mitään merkitystä? Miten luonnon itseisarvo määritellään tässä tilanteessa? Paljon kysymyksiä, joita pystytään tarkastelemaan eri etiikan suuntauksien näkökulmista.

Velvollisuusetiikassa teon taustalla olevat syyt tai seuraukset ovat keskiössä. Kokeeko viimeinen ihminen olevansa velvollinen toteuttamaan lupauksensa toiseksi viimeiselle ihmiselle tuhota maapallo, sillä lupauksen pettäminen on myös eettisesti väärin. Tai onko viimeisellä ihmisellä jostain syystä velvollisuus viedä elollinen luonto mukanaan? Velvollisuusetiikka on normatiivisen etiikan teoria, jossa säännöt ja velvollisuudet koetaan ehdottoman oikeiksi, vaikka lopputulos olisikin ns. kauheampi.

Miten viimeinen ihminen toimisi seurausetiikan normien mukaan? Seurausetiikassa nähdään hyvää tuottavien tekojen olevan oikein. Tämän etiikan lähestymistapa tuottaa hieman haasteita rajauksessa siitä, mikä lasketaan hyväksi tai hyvää tuottavaksi. Perustana pidetään sellaista tekoa, joka luultavimmin johtaa tai on tarkoitus johtaa maksimaaliseen hyvään, olisi se oikea. Voiko siis viimeinen ihminen saada tässä maapallon tuhoamisessa mitään hyvään johtavaa ajatusta? Hyvin henkisesti epätasapainossa olevalla ymmärrys tällaisesta hyvyyden käsitteestä voi olla hämärtynyt, jolloin hyvän tuottaminen saatetaan nähdä itsekkään teon kautta. Mutta missään nimessä en haluaisi uskoa tätä viimeisestä ihmisestä.

Seuraukset ja velvollisuudet ovat todella merkityksellisiä, kun asioita ja etenkin tätä argumenttia tarkastellaan eettisen arvioinnin kannalta. Toivoisin, että viimeinen ihminen ajattelisi hyvin biosentristisesti eli siten, että kaikki elollinen on yhtä arvokasta. Biosentristen ajattelun mukaan ihminen ei nouse korkeammalle tai erityisemmäksi muuhun elolliseen verrattuna. Tällöin maapallon tuhoamista ei tulisi edes mieleenkään. Tai ainakin se olisi epätodennäköisempi tilanne.

Asetin itseni myös viimeisen ihmisen asemaan ja yritin pohtia mitä minä tekisin. Tiedän, että olisin kauhusta kankeana ollessani ainoa ihminen jäljellä, mutta en edes velvollisuudentunnosta (jos olisin luvannut toiseksi viimeiselle ihmiselle, että tuhoaisin maapallon jäädessäni yksin.) kykenisi niin hirvittävään tekoon, vaan yrittäisin nauttia viimeisistä hetkistä, hiljaisuudesta ja yrittäisin luottaa siihen, että maapallo alkaisi parantaa itseään ihmisen ylikuluttavan toiminnan seurauksena.